Kaksi kiloa lohta – ja mitä sitten tapahtui

img_6568Kiitos kaikille kannustuksesta, olette ihania! (Poskisuukkoemoji.) Siinä on jotain kovin lohdullista, että kesken jättiläisruotojen nyppimisen saa tsemppiviestejä kotoa. Ja olen siis ihan vakavissani.

Otetaan pieni kertaus: minun piti siis tehdä kahdesta lohikilosta viisi erilaista kalaruokaa roomalaiseen joulupöytään: inkiväärilohi, ceviche, lohipastrami, punajuurigraavi ja hunajagraavi. Apuna olivat Korianterifarmi eli Kaija ja Don Sihto, Late ja kolme koiraa. Mikko oli ns. vapaalla eli hakemassa korjaamolta vapautunutta Chevyä Toscanasta. (Kyllä, se on vihdoinkin totta!)

img_6500

Meidän keittiössämme ei tarvitse olla yksin.

Taustaksi vielä, että osaan kyllä kokata oikeinkin hyvää ruokaa, mutta kala on minulle suuri mysteeri. Siitä tapaa tulla liian suolaista, liian suolatonta, liian kypsää, liian raakaa, liian sitä sun tätä, jotenkin aina vähän sinnepäin.

Tällä kerralla kuitenkin onnistuin – tai siis viisi muuttui kolmeksi, mutta ne kolme maistuivat mahtavilta.

Tein ensimmäiseksi marinadit. Sitten aloitin taistelun valtavien ruotojen kanssa. Ruotorytäkässä hämmästyttävän iso osa kalasta muuttui etäisesti sikanautaa muistuttavaksi mössöksi, mutta onneksi listalla oli inkiväärilohi, johon sain kätevästi (!) piilotettua kalamuusin. Koira-apulaiset toki ottivat osansa.

Sitten leikkasin pastramiin tarvittavat pötköt. Tein niitä monta, koska se sujui aika kivasti ja ne näyttivät mukavilta. Tein niitä todella monta. Itse asiassa tein niitä niin monta, että yhtäkkiä kala lähes loppui. Noin vain yllättäen jäljellä oli muutama kummallisen muotoinen palanen.

Oli aika vähän kiroilla. Sen jälkeen oli aika hyvästellä ceviche ja punajuurigraavi. Hetken mietittyäni päätin sano näkemiin myös hunajalle ja tyytyä perinteiseen sokerisuolaseokseen ja tilliin.

Koira-apulaiset tosin tuntuivat olevan sitä mieltä, että kolmen kelvottoman kalapalan graavaamisessa ei olisi mitään järkeä, palat kelpaisivat ihan sellaisinaan. Pysyin kuitenkin lujana.

img_6508

Aika söpö, vai mitä. Maailman pienin graavikala.

Aattona Roomassa jätimme koira-apulaiset hotellille. Tyypit pääsisivät joulujuhlaan vasta illallisen jälkeen. Me ihmiset tallustimme muutaman korttelin matkan Giulialle ruokakassit notkuen. Jännitti vähän.

Poskisuukkojen, tonttulakkien jakamisen (Alessio oli löytänyt lakit, joissa oli vilkkuvat valot), maljojen ja sekavan höpinän jälkeen oli aika siirtyä keittiöön.

– Hyvin tämä menee, kannusti Mikko lakin tähdet loistaen ja paistoi pinnan pastramiin. Koska kelmua ei löytynyt, käärimme kalan leivinpaperiin ja työnsimme se ohjeen mukaan pakkaseen. Giulia levitti mätiä leiville ja kaivoi kaapista suolakurkkuja.

– Onko kukaan nähnyt niitä saaristolaisleipiä, kysyin tongittuani aikani lattialla kököttäviä ruokakasseja.

Alkoi epätoivoinen etsintä, joka päättyi siihen, että talon perimmäisestä huoneesta löytyi kaksi puoliksi järsittyä leipää.

Tässä vaiheessa haluan esitellä teille Arturon ja Lulicin:

img_6250

Arturo on pian 8-vuotias rauhallinen herrasmies. Ei todellakaan ensimmäinen epäilty edes ruokaan liittyvissä rikoksissa.

lulic

Lulic löytyi pari vuotta sitten pentuna Palermosta. Se sai nimensä Laziossa pelaavan bosnialaisen Senad Lulicin mukaan. Lazio-kytkystä huolimatta Lulic on oikein mukava koira.

– Ajatteletko samaa kuin minä, kysyin Giulialta, kun seisoimme hetkeä myöhemmin keittiössä ja tuijotimme lähes entisiä leipiä.

Giulia ojensi veitsen ja minä leikkasin kylmän viileästi jäljellä olevista paloista hampaanjäljet pois.

– Nythän ne on ihan kunnossa eikä kukaan tiedä tästä mitään, sanoi Giu.

Lapioimme inkiväärilohen leiville ja kannoimme lautasen pöytään Giulian alkupalojen seuraksi. Mikko leikkasi pastramit ja asetteli siivuttamansa graavikalan toiselle lautaselle.

– Tämähän on hyvää, hihkaisi Alessio jotenkin todella hämmästyneen oloisena maistettuaan inkiväärilohta.

– Miten musta tuntuu, että Allu on aina yhtä yllättynyt, kun se syö mun tekemää hyvää ruokaa, kysyin Mikolta suomeksi.

img_6573

Pastramista tuli vähän repaleista, koska leikatessa leivinpaperi osoittautui kelmua kelvottomammaksi. Maku oli silti aivan erinomainen.

img_6531

Mätileipien kanssa syötiin yllättäen herkkusieniä ja oliiveja.

Kalojen jälkeen pidimme pienen tauon ja sitten vuorossa oli Giulian tekemä perinteinen pasta: pikkuhattuja (orecchiette), turskaa ja parsaa. Olin niin ähkynä, että en pystynyt ottamaan edes kelvollisia valokuvia. Viimeiseksi jätettyä salaattia ei jaksanut kukaan.

– Suomalaisilla on mahtavat jouluruuat, kehui Alessio edelleen hyvin hämmästyneenä.

– Ensi vuonna voidaan paistaa joulupäiväksi kinkku, lupasin voimieni tunnossa.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s