Karkulaiset muuttavat, uusi osoite on piccolosalvo.com

IMG_7307Törmäsin muutama vuosi sitten Aamulehden iltavuorossa uutiseen, jossa kerrottiin, että sisilialainen Gangin kylä myy taloja eurolla.

Soitin heti Mikolle. Tuntia myöhemmin olin lähettänyt uutisessa mainitulle kiinteistönvälittäjälle sähköpostia. Lisätietoja, pyysin.

Olin ihan haljeta innosta. Sisilia! Gangi! Eurokin olisi, ihan siinä iltavuorossa taskun pohjalla.

Välittäjä lähetti lisätietoja muutaman päivän kuluttua. Minun pääni oli rauhoittunut sen verran, että ymmärsin Gangin olevan huono vaihtoehto. Emme tekisi 30 neliön romahtaneella sisilialaisella kivikasalla mitään.

Nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin, mietimme, mitä teemme osin romahtaneella 500 neliön kivikasalla, Piccolo Salvolla.

On aika hylätä kiertolaiselämä ainakin toistaiseksi ja pysähtyä Abruzzoon.

Siksi Karkulaisen reittiopas -blogimme siirtyy syrjään.

Olemme luoneet Karkulaisen tilalle uuden sivun, jolle annoimme nimen Piccolo Salvo.

Löydätte siis meidät tästä eteenpäin täältä: www.piccolosalvo.com.

Ja me olemme muuten ihan tuhottoman iloisia, jos muutatte Piccolo Salvoon mukanamme!

Muitakin uusia asioita tapahtuu, sillä pääsiäisestä eteenpäin voitte lukea kuulumisiamme myös Aamulehdestä. Unelmatalo Italiassa -kolumni ilmestyy Aamulehden verkkosivuilla aina sunnuntaisin.

Eikä tässä vielä kaikki! (Pääsinpä kirjoittamaan tuon lauseen…)

Meillä on myös uusi Facebook-sivu. Se on nimeltään Piccolo Salvo. Tykkäämme kovasti, jos käyt tykkäämässä meistä.

Instagramissa tarkkailemme edelleen maailmaa Salvo Montalbanon silmin: salvomontalbanothedog.

Pipo päässäkö siellä etelässä nukutaan?

IMG_7442Kiitos kaikista mukavista viesteistä, joita olette lähettäneet. Vaikka täällä Piccolo Salvossa elämä enimmäkseen on kummallisella tavalla hienoa, niin kaikki rohkaisevat viestit tulevat tarpeeseen.

Kiitos myös kaikista kysymyksistä, joita olette lähettäneet – ja joihin olen luvannut vastata.

(Pidän myös listaa kaikista talkoisiin ilmoittautuneista. Rakkaudella. Sydän sydän sydän.)

IMG_7377

Raivatessa löytyy aarteita.

Sitten muutama kysymys ja vastaus.

Pipo päässäkö siellä etelässä nukutaan?

Minä en, koska on tämä tukka. Mikko yritti yhtenä yönä nukkua rehvakkaasti ilman pipoa, mutta eihän siitä mitään tullut.

Voiko siellä jo oikeasti asua?

Ainakin me yritetään. Täytyy tosin olla hieman hullu.

Meillä on yksi kunnolla siivottu huone, joka on sekä makuuhuone että varasto.

(Ja johon Salvo Montalbano kerää erilaisia roska-aarteita.)

Toisaalta, tässä toisessa vielä likaisessa huoneessa palaa nyt takassa tuli. Hämärässä tämä näyttää ihan siistiltä ja aika kivalta. Käännetty ämpäri ei tosin ole mukavin mahdollinen kirjoitusjakkara.

Ja hei, meillä on sängyt. Naapurin Vaari ilmestyi eilen pihaan, kun jynssäsin vintiltä löytyneitä hetekoita. Vaarin mielestä ne olivat AIVAN LIIAN RUOSTEESSA ja niinpä Vaari talutti minut cantinaan. (Ei baari vaan kellari.)

Vaari halusi lainata meille tarpeettomat hetekansa, käski hihkaista MARITON KANTAMAAN ja niinpä viime yönä pääsimme lattialta sänkyyn. Äiti vielä soitti ja neuvoi laittamaan patjoja näyttelevien vilttien alle pahvia lämpöeristeeksi. Fantastico!

IMG_7422

Vaarin hetekat eli ruosteetonta nukkumista noin 15 sentin korkeudella lattiasta. Toimii.

Jos oikein hyvin käy, ylenen jo heti huomenna ämpäriltä toiseen kerrokseen kirjoituspöydän ääreen, sillä alkuviikon tavoite on saada kaikki kakkostalon huoneet siedettävään kuntoon.

(Tulevassa työhuoneessani on ihana pieni parveke, josta voin kirjoittamisen lomassa kurkistella Vaaria. Tosin parvekkeelle ei ole vielä asiaa, koska romahtamisvaara.)

Sitten alkaakin ykköstalon raivaaminen. Ja ykköstalon kellarin raivaaminen. Ja kakkostalon kellarin raivaaminen. Ja ykköstalon rappausten poistaminen. Ja muurien rakentaminen. Ja murattien raivaaminen. Ja ja ja.

Niin ja sitten on se vessa…

IMG_6409

Otettiin kivi-paperi-sakset. Hävisin. Josko nyt alkavalla viikolla…

Onko teillä edes vessaa?

On yksi, mutta se ei toimi. Ja se on viimeksi siivottu joskus viisikymmentä vuotta sitten. En ole vielä uskaltanut käydä sen kimppuun pesuaineiden kanssa – eikä toisaalta olisi ollut järkeäkään, koska vesisäiliön putki puuttuu.

Ihana rouva kyläsen alapuolelta osoittautui tässä asiassa pelastavaksi enkeliksi. Hän tarjosi meille isänsä tyhjänä olevan pikkutalon lainaksi eli nyt pääsemme puskien sijaan ihan siistiin ja toimivaan vessaan. Ja suihkuun! Toistan: JA SUIHKUUN! Ja vessaan. Vielä kerran: JA VESSAAN!

IMG_7398

Vessalle löytyi kyllä vaihtoehto eli kyllä tässä olisi mahdollisuus myös omavaraisuuteen.

Onko siellä mitään muuta lämmitystä kuin koirien kyljet?

Takka. Ihana, ihana takka. Mikko kokeili eilen varovasti laittaa siihen tulen, ja peijooni sentään, hormi vetää.

Sitten on tietenkin makuupussit ja yksi täkki sekä paljon villapaitoja. Ei muuta.

Eli oikeastaan ei.

Onko sähköt?

Ei vielä, mutta pormestari lupasi hoitaa asian. Luotamme Alfredoon.

IMG_6312Miksi tiilikatoilla on noin paljon kiviä?

Ne pitävät vanhoja kattotiiliä paikallaan eli kyse ei ole kivisateesta.

Tarjoatteko halpaa viiniä, jos tulemme työleirille?

Kyllä tarjoamme. Vaihtoehdot ovat Montepulciano, Trebbiano ja Cerasuolo. Oikein hyviä viinejä kaikki.

Koska työleiri alkaa?

Ihan sitten kun ehditte paikalle, vaikka heti huomenna. Osa meistä leireilee jo.

Miten olisi joku kesäleiri tai jotain?

Kesäleiri ehdottomasti. Meille käy myös kevätleiri ja tietenkin myös syysleiri. Talvileirikin sopii. Tervetuloa! (Kts. Tarjoatteko halpaa viiniä…)

Pitääkö ottaa raksaväkeä mukaan?

Ei pidä, mutta olisihan se hienoa, että tänne pyrähtäisi raksaihmisiä! Raksaihmiset, tervetuloa!

Mitä lentoja teille tulee?

Ensin Helsingistä Roomaan ja sieltä jatkopyrähdys Pescaraan. Tai sitten Roomasta bussilla esimerkiksi Chietiin. Reiteistä tämä ei jää kiinni.

Koska on tupaantuliaiset?

Ajattelin tänään, että olisipa hienoa järjestää ihan valtaisa kyläjuhla sitten joskus, kun Piccolo Salvo on valmis. Samallahan voisimme viettää tupaantuliaisia. Saattaa mennä hetki.

Ja vielä yksi bonuskysymys:

IMG_7407

Tämä kukkiva hortessa. Mikä se on?

Ei aavistustakaan. Lähetin siitä kuvan maanviljelysasiantuntija Fabrizio Montalbanolle Sisiliaan, mutta Fabbe ei osannut vastata. Yritän selvittää, eiköhän se vastaus löydy. Ehkä joku teistä tietää? Tai sitten kutsumme sitä Hortessaksi, sekin kyllä käy. Niitä muuten näyttää kasvavan vähän siellä sun täällä. Hortessoita.

Talokaupan kylkiäisenä tuli Vaari

IMG_7365 2Oi onnea! Oi pakokauhua!!! Oi käsittämätöntä, hirveää, hengen salpaavaa pakokauhua!!! Shekkimme kelpasivat sekä notaarille että pormestarille. Ostimme tiistaina kyläsen eli Piccolo Salvon.

Saimme kaupan kylkiäisenä turkoosiin vivahtavissa verkkareissa liikkuvan naapurin vaarin, jonka ristin Vaariksi, koska vaari ei ole vielä kertonut nimeään.

Vaari säilyttää puita talomme kellarissa – ja ilmestyy milloin minkäkin nurkan takaa käheästi pölisten. Hämärässä Vaari on aika pelottava, jos ei muista, että Vaari saattaa olla missä tahansa. En ole vielä rohkaistunut pyytämään Vaaria kuvaan.

Olen saanut selville sen verran, että Vaarin takaovella tien tukkona oleva Fiat liittyy jotenkin Roomaan, Vaarin jalka on operoitu ja Vaari ruokkii kakkostalon kellarin ovella kissaa nimeltä Miss. Tai ehkä miss onkin suomeksi kiskis, mene ja tiedä…

Parhaillaan Vaari kuuluu ohjeistavan vesimittarimme vaihtajaa Vincenzoa.

Kyllä, meillä on kellarissa vesimittarimies, jonka pormestari Alfredo Salerno lähetti lupauksensa mukaisesti jo tänään! Saattaa siis olla, että olemme muuttaneet maailman ainoaan italialaiseen pikkukylään, jossa asiat sujuvat jopa etuajassa. Vähän kuin olisi pikku-Ruotsissa – paitsi että lämmintä on näin maaliskuun viimeisenä päivänä sellaiset +25 astetta. Viikonloppuna tosin viilenee, tiesi Vaari.

IMG_7362

Piccolo Salvoon kuuluu kymmenen tai yksitoista eri osoitetta. Talon kaksi kellari on Via Borgo Valle Vecchia numero 29.

Piccolo Salvo on kaunis, mutta se on myös kaamea, kaamea työleiri. Jos aloitan nyt vaikka pihasta:

Muratti peittää koko talon takaosan niin tiiviisti, että ensimmäinen työ oli kaivaa isot oksasakset esiin ja leikata valoa sisään.

Päädyn oliivipuut… Noh, lähetin aamulla maanviljelijä-Fabriziolle Sisiliaan muutaman kuvan ja pyysin ohjeita oliivipuiden leikkaamiseen. Ooooooh, teillä on metsä, vastasi Fabrizio, ja kehotti leikkaamaan kaikki vanhat oksat pois. Onneksi oliivipuita näyttää olevan vain kahdeksan, vastasin, ja lupasin olla kaatamatta koko metsää.

Pyykkinarut saimme ripustettua, kun olin hetken temmeltänyt puiden kanssa kilpaa rehottavien ruusupuskien keskellä.

IMG_7361

Saanko esitellä, oliviitarhamme. Onneksi on sisilialaista asiantuntija-apua käytettävissä.

Koirille järjestyi sentään aika helposti oma ”puisto”, kun Mikko kantoi kellarista päädylle muutaman vanhan oven portiksi – eikä edes Salvo Montalbano vaivaudu pakenemaan pihaa rajoittavan ryteikön läpi. Koirien puistosta kiveltä löytyi myös sopivan varjoisa kirjoituspaikka.

Takapihalta aukeaa jyrkkä rinne, johon olemme vasta varovasti kurkistelleet.

(Jaahas, nyt Vaari vei kakkostaloa raivaavan Mikon, joka ehti vielä huutaa, että Vincenzo sai veden juoksemaan.)

Ja sitten sisätiloihin. Ihan rehellisesti on pakko tunnustaa, että usko meinasi loppua, kun ensimmäisenä Fallon päivänä avasimme PARHAASSA kunnossa olevan talon oven. Vastaan tulvi pimeys ja vuosikymmenten tunkkaisuus. Sillä hetkellä ajattelin ensimmäisen kerran ihan vakavasti, että mitähän tässä on tullut tehtyä. Melkein itketti. Mikkoakin.

IMG_1666

Tässä on keittiön ikkuna.

IMG_6744

Ja tässä keittiön lavuaari. Ette varmasti ihmettele, että välillä vähän itkettää.

Käytimme kuusi tuntia siihen, että raivasimme yhdestä huoneesta roskat pois ja pesimme katot ja lattiat. Italialaiset muffa-tökötit eli homeenpoistajat ovat muuten hämmästyttävän tehokkaita aineita…

Puurtamisen keskellä käydyt keskustelut olivat tätä luokkaa:

Minä: Hei, tästä seinästä jää paloja käteen!

Mikko: No se on katsos sen romahtaneen osan vastainen seinä.

Ajoimme yötä vasten Anzioon hakemaan loput tavaramme. Vasta seuraavana iltana levitimme Piccolo Salvon kylmälle kivilattialle villaiset huovat ja kaivoimme makuupussit esiin. Vuorokauden tuuletus oli kummasti raikastanut ilmaa, mutta naapurikylän ruokakaupasta ostettu kolmentoista euron samppanja tuntui silti vähän liioittelulta.

(Kas, Vaari palautti Mikon. Olivat kuulemma piipahtaneet Vaarin kellarissa, jossa Vaari säilyttää tomaatteja ja perunoita – ja valmistaa kahdessa valtavassa sammiossa viiniä.)

IMG_1663

Ja vielä maistiaisena keittiön takka.

Muistan, kuinka reppureissulla Aasiassa onnistuimme aina välillä majoittumaan sellaisiin torakkalinnoihin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Pelkäsin etukäteen, että valvon myös Fallossa, mutta toisin kävi. Mitä nyt muutaman kerran yöllä havahduin siihen, että luulin valuneeni Abruzzosta vahingossa naapurimaakunnan puolelle (=nainen kierähtää huovalta lattialle).

Aamulla tuntui jo siltä, että täällä voi olla. Vielä jos vessa toimisi jossain vaiheessa, se olisi kyllä kerrassaan mukavaa.

IMG_7345

Murattisodan jälkeen maisema näytti jo aamulla tältä.

Huomenna Vincenzo, joka on ilmeisesti sekä vesi- että jätemies, tulee hakemaan pienellä lava-autolla ensimmäistä roskakuormaa. Tarkoittanee sitä, että minun on aika liittyä Vaarin ohjeistuksessa töitä tekevän Mikon seuraan. Jos tänään jaksetaan olla oikein reippaita, illalla meillä saattaa olla toinenkin raivattu ja pesty huone. Samppanjat on nyt tosin juotu. Ja aivan ensimmäisenä täytyy ilmeisesti etsiä takaosan ryteikön läpi karannut Salvo Montalbano…

Ensin iski välittäjä ja sitten ystävämme Italian posti

IMG_7192Terveisiä Gatteo a Maresta. Tämä on sellainen tähän aikaan vuodesta pystyyn kuollut rantapaikka lähellä Riminiä. En sanoisi tätä viehättäväksi. Viereisessä huoneessa on vielä meneillään perinteinen italialainen perheriita. Harmi, ettei meillä ole mukana desibelimittaria.

Tarkoitus oli tänä aamuna vihdoinkin herätä omassa kodissa, pienessä abruzzolaisessa Fallon kylässä, mutta ensin iski välittäjä ja sitten Italian posti.

Taustaksi teille, joita olen törkeästi laiminlyönyt täällä blogissa:

Muutaman vuoden hapuilevan etsimisen jälkeen törmäsimme vihdoinkin viime marraskuussa sellaiseen taloon, joka tuntui heti kodilta. Se ei suinkaan ollut Sisiliassa eikä edes Toscanassa, vaan yllättäen Abruzzossa, meille ihan tuntemattomassa Italiassa.

Kävimme katsomassa taloa kahdesti. Toisella kerralla se ei ollut ihan helppoa, sillä vuorille oli satanut enemmän lunta kuin 70 vuoteen – ja se oli paljon. Mutta siellä kinosten keskelläkin talo tuntui ihan oikealta.

IMG_6757

Tässä näette naapureitamme. Tai siis tässä melkein näette naapureitamme. Kun sujahdatte kuvan vasemmasta reunasta alas ja laskeudutte vielä hieman portaita, päädytte pihaamme.

Taloa kaupitteli Fallon kunta, joka oli muutama vuosi sitten jäljittänyt alkuperäiset omistajat ja ostanut talon itselleen. Nyt pormestari etsi ostajaa, joka haluaisi pelastaa paikan.

Kyllä, pormestari halusi pelastaa paikan, ei pelkästään taloa. Talo ei nimittäin ollutkaan talo vaan kylänen: kolme taloa, kaksi rauniota ja 1770 neliötä maata.

Välittäjä Monia kertoi, että kiinnostuneita ostajaehdokkaita oli riittänyt, sillä sen lisäksi, että talo oli kylänen, se oli myös julkkis. Vuonna 2014 se oli päässyt mukaan brittiläiseen tv-sarjaan, jossa englantilaiset etsivät taloja Italiasta.

Hintapyynti oli, noh, maltillinen: 28 000 euroa. Siitä huolimatta jokainen ostajaehdokas oli perääntynyt viimeistään nähtyään talon numero kolme. Liikaa työtä, huokaili välittäjä.

Me näimme kyläsen valmiina.

Toisen katselmuksen päätteeksi päätimme nukkua vielä yön yli ja jättää sitten tarjouksen: 18 000 euroa.

IMG_6399

Britit tuntuvat olevan helposti säikähtävää sorttia. Tässä otos talosta nro 3.

Sitten illan pimeydestä ilmestyi Mrs Hannagan. Tai Fucking Mrs Hannagan, kuten Mikko asian ilmaisi.

Fucking Mrs Hannagan eli brittirouva, joka oli käynyt katsomassa taloa kolmesti – ja päättänyt lopulta tehdä tarjouksen. 22 500 euroa. Välittäjä sanoi vaatineensa Fucking Mrs Hannaganilta välittömästi käsirahan, koska hän epäili vahvasti, ettei rouva tälläkään kerralla olisi vakavissaan. Rouva oli maksanut käsirahan heti. Minä avasin viinipullon.

Meillä olisi vielä mahdollisuus, ilmoitti välittäjä, mutta se vaatisi sitä, että uskaltaisimme tehdä tarjouksen heti – ja tarjouksen pitäisi tietenkin olla parempi kuin Fucking Mrs Hannaganin.

Tuntia myöhemmin tarjosimme 23 000 euroa ja päätimme lähteä ajamaan kohti Suomea. Jos tarjouksemme hyväksyttäisiin, meidän pitäisi hoitaa erilaisia pankki- ja työasioita Suomessa. Ja jos tarjouksemme hylättäisiin…

– Vaihdetaan lopullisesti maata, sanoin Mikolle.

Pakkasimme tavarat ja maksoimme käsirahan. Kunta joutuisi nyt valitsemaan meidät tai Fucking Mrs Hannaganin.

(Ja kyllä, pohdimme sitäkin vaihtoehtoa, että Fucking Mrs Hannagania ei ehkä olisi olemassakaan. Toisaalta, halusimme talon ja olisimme joka tapauksessa tehneet tarjouksen.)

Olimme jo ennättäneet Tallinnaan, kun sähköposti kilahti. Kunnanjohtaja Alfredo Salerno oli hyväksynyt tarjouksemme. Me ostaisimme kyläsen Abruzzosta. Tuntui aika epätodelliselta.

IMG_6301

Ajattelin, että voisin juoda aamukahvit tässä kolmostalon päädyllä olevalla, itään aukeavalla tasanteella. Siinä kasvaa kahdeksan oliivipuuta.

Koska italialaiset notaarit ovat suuria herroja, kaupantekotilaisuus herra Sorrentinin toimistoon Lancianoon järjestyi vasta viikkojen päähän. Meillä olisi ihanasti aikaa tavata perhettä ja ystäviä Suomessa. Ehtisimme myös hoitaa kaikki kaupantekoon vaadittavat paperityöt – tarkasti kiinteistönvälittäjän ohjeiden mukaan.

Homma osoittautui jopa odotettua helpommaksi. Tarvitsimme vain passit, codice fiscalet eli italialaiset henkilönumerot ja kaupantekoon vaadittavat shekit, jotka saisimme mistä tahansa italialaisesta postista. Välittäjä lähetti tiedot shekkejä varten vieläpä kahteen kertaan.

Italian postin jatkuvaan sähläämiseen tottuneina päätimme pelata varman päälle ja mennä nostamaan shekit heti päästyämme Pohjois-Italiaan. Ehtisimme vielä panikoida Roomassa, jos kaikki ei sujuisi suunnitelmien mukaan. Pohjoisen pieni posti kuitenkin yllätti ja olimme vartissa ulkona kahden shekin kanssa. Nökötimme hölmistyneinä portailla ihmettelemässä.

Ja lopulta koitti se odotettu tiistai. Seisoimme sovitusti kymmentä vaille yksitoista notaari Sorrentinin alaovella Lancianossa. Kättelimme pormestarin, arkkitehdin, tulkin, välittäjän ja lopulta myös myöhässä olevan notaarin. Jännitti ihan törkeästi.

Kaksi tuntia myöhemmin pakkauduimme arkkitehdin Fiatiin ja ajoimme lähimpään postiin. Pormestari tuli omalla autollaan.

IMG_1648

Muratti on ottanut vallan talon pohjoispuolella.

Näin sen jo toimistolla pormestari Salernon ilmeestä, kun shekki siirtyi juhlallisesti notaarin kädestä pormestarille: jotain oli pahasti pielessä. Pienen hiljaisuuden jälkeen alkoi äänekäs säksätys ja pormestari kaivoi puhelimen taskustaan.

– Tämä ei ole teidän vikanne, kuiskasi tulkki, mutta shekissä on väärä saaja. Shekki olisi pitänyt osoittaa kunnalle eikä pormestarille. Välittäjä on tehnyt virheen.

Loputtomalta tuntuvan puhelinrallin jälkeen ainoa vaihtoehto oli lähteä postiin rukoilemaan, voisiko saajan nimen vaihtaa. Tai voisiko shekin mitätöidä. Tai voisiko tilanteen jotenkin pelastaa.

Mitä luulette… Tai siis tervetuloa Italian postiin:

Virkailija nro 1. Levittelee käsiään, ei onnistu.

Virkailija nro 2. Levittelee käsiään, ei onnistu.

Virkailija nro 3. Soittaa postiin, josta shekki on nostettu. Levittelee käsiään, ei onnistu.

Virkailija nro 4. Katoaa jonnekin takahuoneeseen eikä enää palaa.

Postin johtaja. Levittelee käsiään, katoaa takahuoneeseen soittamaan Roomaan, palaa takaisin ja levittelee käsiään. Pahoittelee. Ainoa vaihtoehto on lähteä tekemään muutos siihen postiin, josta shekki on nostettu.

Ja se posti on sattumalta 746 kilometrin päässä Gemona del Friulissa.

– Sopiiko se teille, kysyy tulkki ystävällisesti.

– Onko meillä vaihtoehtoja, vastaan ja tiedän hymyni näyttävän irvistykseltä.

Pakkaudumme Fiatiin ja palaamme notaarin luo, joka ehdottaa, että voisimme kuitenkin viimeistellä paperit. Homman pitäisi olla sitten seuraavalla tapaamisella nopeasti paketissa, kunhan shekkiasia saataisiin kuntoon. Notaari lyö pöytään muhkean kalenterinsa, joka on täynnä lyijykynämerkintöjä.

– Mitä pikemmin, sen parempi, piipitän.

Notaarille sopisi heti perjantaina, mutta kuinkas muuten: välittäjä on silloin Roomassa.

– Kauppa täytyy hoitaa ennen huhtikuun loppua, sanoo välittäjä.

– Huhtikuun loppua, parkaisen.

– Mitä pikemmin, sen parempi, sanoo Mikko ja näyttää aika tuimalta.

Välittäjä ehdottaa seuraavaa tiistaita. Siihen olisi vain viikko. Pormestarille sopii.

– Sopii myös meille, piipitän ja notaari heltyy. Kalenterista löytyy aika iltaseitsemäksi.

Varttia myöhemmin olemme vaihteeksi autossa ja suunta on kohti pohjoista, Gemona del Friulia. Päätämme pysähtyä yöksi autioon lomakylään. Virheestään hätkähtänyt välittäjä lähettää illalla sähköpostia, pyytää anteeksi ja lupaa hyvittää palkkiostaan sen verran, että saamme hotellihuoneet ja bensat hoidettua.

– Hotellissa on ainakin sähköt, kuumaa vettä ja nettiyhteys, sanoo Mikko ja ehdottaa sitten, että voisimme jatkaa Gemona del Friulin jälkeen muutamaksi yöksi Sloveniaan.

Ajatus on hauska, mutta mahdoton. En ehkä pystyisi enää palaamaan Italiaan. Ja meitä sentään odottaa talo Abruzzossa. Tai siis kylänen.

Sillä on jo nimikin:

La Casa di Piccolo Salvo. Tuttavallisemmin Piccolo Salvo. Näette sen kuvassa kaartumassa vasemmalta keskelle. Valkoinen talo on naapurin.

Jos Italian posti suo, ensi viikolla asumme Pikku Salvon talossa.

IMG_6328

Tässä se on Piccolo Salvo eli La Casa Di Piccolo Salvo.

Kaksi kiloa lohta – ja mitä sitten tapahtui

img_6568Kiitos kaikille kannustuksesta, olette ihania! (Poskisuukkoemoji.) Siinä on jotain kovin lohdullista, että kesken jättiläisruotojen nyppimisen saa tsemppiviestejä kotoa. Ja olen siis ihan vakavissani.

Otetaan pieni kertaus: minun piti siis tehdä kahdesta lohikilosta viisi erilaista kalaruokaa roomalaiseen joulupöytään: inkiväärilohi, ceviche, lohipastrami, punajuurigraavi ja hunajagraavi. Apuna olivat Korianterifarmi eli Kaija ja Don Sihto, Late ja kolme koiraa. Mikko oli ns. vapaalla eli hakemassa korjaamolta vapautunutta Chevyä Toscanasta. (Kyllä, se on vihdoinkin totta!)

img_6500

Meidän keittiössämme ei tarvitse olla yksin.

Taustaksi vielä, että osaan kyllä kokata oikeinkin hyvää ruokaa, mutta kala on minulle suuri mysteeri. Siitä tapaa tulla liian suolaista, liian suolatonta, liian kypsää, liian raakaa, liian sitä sun tätä, jotenkin aina vähän sinnepäin.

Tällä kerralla kuitenkin onnistuin – tai siis viisi muuttui kolmeksi, mutta ne kolme maistuivat mahtavilta.

Tein ensimmäiseksi marinadit. Sitten aloitin taistelun valtavien ruotojen kanssa. Ruotorytäkässä hämmästyttävän iso osa kalasta muuttui etäisesti sikanautaa muistuttavaksi mössöksi, mutta onneksi listalla oli inkiväärilohi, johon sain kätevästi (!) piilotettua kalamuusin. Koira-apulaiset toki ottivat osansa.

Sitten leikkasin pastramiin tarvittavat pötköt. Tein niitä monta, koska se sujui aika kivasti ja ne näyttivät mukavilta. Tein niitä todella monta. Itse asiassa tein niitä niin monta, että yhtäkkiä kala lähes loppui. Noin vain yllättäen jäljellä oli muutama kummallisen muotoinen palanen.

Oli aika vähän kiroilla. Sen jälkeen oli aika hyvästellä ceviche ja punajuurigraavi. Hetken mietittyäni päätin sano näkemiin myös hunajalle ja tyytyä perinteiseen sokerisuolaseokseen ja tilliin.

Koira-apulaiset tosin tuntuivat olevan sitä mieltä, että kolmen kelvottoman kalapalan graavaamisessa ei olisi mitään järkeä, palat kelpaisivat ihan sellaisinaan. Pysyin kuitenkin lujana.

img_6508

Aika söpö, vai mitä. Maailman pienin graavikala.

Aattona Roomassa jätimme koira-apulaiset hotellille. Tyypit pääsisivät joulujuhlaan vasta illallisen jälkeen. Me ihmiset tallustimme muutaman korttelin matkan Giulialle ruokakassit notkuen. Jännitti vähän.

Poskisuukkojen, tonttulakkien jakamisen (Alessio oli löytänyt lakit, joissa oli vilkkuvat valot), maljojen ja sekavan höpinän jälkeen oli aika siirtyä keittiöön.

– Hyvin tämä menee, kannusti Mikko lakin tähdet loistaen ja paistoi pinnan pastramiin. Koska kelmua ei löytynyt, käärimme kalan leivinpaperiin ja työnsimme se ohjeen mukaan pakkaseen. Giulia levitti mätiä leiville ja kaivoi kaapista suolakurkkuja.

– Onko kukaan nähnyt niitä saaristolaisleipiä, kysyin tongittuani aikani lattialla kököttäviä ruokakasseja.

Alkoi epätoivoinen etsintä, joka päättyi siihen, että talon perimmäisestä huoneesta löytyi kaksi puoliksi järsittyä leipää.

Tässä vaiheessa haluan esitellä teille Arturon ja Lulicin:

img_6250

Arturo on pian 8-vuotias rauhallinen herrasmies. Ei todellakaan ensimmäinen epäilty edes ruokaan liittyvissä rikoksissa.

lulic

Lulic löytyi pari vuotta sitten pentuna Palermosta. Se sai nimensä Laziossa pelaavan bosnialaisen Senad Lulicin mukaan. Lazio-kytkystä huolimatta Lulic on oikein mukava koira.

– Ajatteletko samaa kuin minä, kysyin Giulialta, kun seisoimme hetkeä myöhemmin keittiössä ja tuijotimme lähes entisiä leipiä.

Giulia ojensi veitsen ja minä leikkasin kylmän viileästi jäljellä olevista paloista hampaanjäljet pois.

– Nythän ne on ihan kunnossa eikä kukaan tiedä tästä mitään, sanoi Giu.

Lapioimme inkiväärilohen leiville ja kannoimme lautasen pöytään Giulian alkupalojen seuraksi. Mikko leikkasi pastramit ja asetteli siivuttamansa graavikalan toiselle lautaselle.

– Tämähän on hyvää, hihkaisi Alessio jotenkin todella hämmästyneen oloisena maistettuaan inkiväärilohta.

– Miten musta tuntuu, että Allu on aina yhtä yllättynyt, kun se syö mun tekemää hyvää ruokaa, kysyin Mikolta suomeksi.

img_6573

Pastramista tuli vähän repaleista, koska leikatessa leivinpaperi osoittautui kelmua kelvottomammaksi. Maku oli silti aivan erinomainen.

img_6531

Mätileipien kanssa syötiin yllättäen herkkusieniä ja oliiveja.

Kalojen jälkeen pidimme pienen tauon ja sitten vuorossa oli Giulian tekemä perinteinen pasta: pikkuhattuja (orecchiette), turskaa ja parsaa. Olin niin ähkynä, että en pystynyt ottamaan edes kelvollisia valokuvia. Viimeiseksi jätettyä salaattia ei jaksanut kukaan.

– Suomalaisilla on mahtavat jouluruuat, kehui Alessio edelleen hyvin hämmästyneenä.

– Ensi vuonna voidaan paistaa joulupäiväksi kinkku, lupasin voimieni tunnossa.

 

 

 

Toivottavasti Don Sihdolla on puhelin päällä

img_1684Menin paniikkiin. Lupauduin nimittäin mitään ajattelematta kokkaamaan osani italialaiseen joulupöytään.

Enkä edes kenen tahansa joulupöytään vaan Giulian joulupöytään. Ja Giulia on italialainen versio Salvo Montalbanon kummisedästä Don Sihdosta eli loistava kokki.

– Kieltämättä aika rohkea veto, sanoi Mikko, kun ähkin itse aiheuttamaani kohtaloa.

Roomalaisella aattoillallisella syödään perinteisesti kalaa. Lihaan kosketaan vasta joulupäivänä. Niinpä Giulia ehdotti, että minä voisin huolehtia siitä, että aattona olisi tarjolla suomalainen kalavaihtoehto. Giulia itse tekisi erilaisia alkupaloja, kalaisaa pastaa broccolin kanssa, carpaccioa, kaikenlaista…

– Olisiko se sitten lipeäkalan paikka, ehdotti Mikko.

img_5560

Tässä yksi Giulian tyylinäytteistä: maailman paras tryffelipasta.

Päätin kirjoittaa Don Sihdolle, joka on tuhat kertaa aiemminkin pelastanut minut kalaongelmien keskeltä. Esimerkiksi eräänä syksynä onnistuin perkaamaan Tampereen kauppahallista löytämäni mateen, kun sain Sihdolta puhelimessa reaaliaikaisia ohjeita.

Don Sihto vastasikin viestiini heti:

Italiasta voisi saada jostain tuoretta lohta, taimenta tai vastaavaa. Tarjoa graavattuna tai pane uuniin. Tai sitten tee jotain silakkaruokaa, jossa silakat on korvattu sardiineilla. Meidän blogista pitäisi löytyä ohje. Tai jos haluat päästä helpolla, unohda kala ja tee toast skagen, eli paahtoleivälle sötköä, jossa on katkarapuja, majoneesia, tilliä ja sitruunamehua. 

Luojalle kiitos Korianterifarmista, joka on siis Kaijan ja Sihdon erinomainen blogi. Pääsette sinne tästä.

Korianterifarmilla oli heti ensimmäisenä otsikko Kaksi kalaa: ceviche vai inkiväärilohi?

– Molemmat, sanoin Mikolle.

Illalla tein koeponnistuksen. Sekä ceviche että inkiväärilohi olivat ihan loistavia.

Rohkaistuneena lisäsin joulun listalle vielä perusgraavin, koska Italiaan lennähtänyt Pete Ylöjärveltä oli raahannut kiltisti käsimatkatavaroissaan tilliä ja saaristolaisleipää.

Päätin unohtaa skagenin, koska kuka tässä nyt helpolla haluaisi päästä. Uunikalat oli pakko hylätä ihan sen takia, että uunissamme on tasan yksi toiminto: grillaus.

Aamulla pyöräilin kohti naapurikylän pescheriaa eli kalakauppaa, kun puhelin soi. Siellä oli ystäväni Late, jonka kanssa juttelin ensin taloista ja sitten kaloista.

Late tiesi, että Kaijan ja Don Sihdon jäljiltä löytyy myös resepti erinomaiseen lohipastramiin. Löydätte sen täältä.

Sitten Latella lähti homma hieman käsistä: Late ehdotti, että korvaisin perinteisessä graavauksessa sokerin hunajalla.

– Eli nyt mennään neljässä erilaisessa kalassa, ynnäsin.

Late jatkoi ideointia: voisin lisäksi hoitaa jouluvärin kalaan punajuurella.

Yritin pysyä kyydissä. Jos siis tekisin perusgraavin (paitsi korvaisin sokerin hunajalla, häh miten) niin voisin tehdä sen kylkeen vielä version, jossa kala olisi värjätty punajuurella… Eli perusgraavi hunajalla, perusgraavi punajuurella, lohipastrami, ceviche ja inkiväärilohi.

Viimeisenä Late vielä huusi muista hankkia mustia seesaminsiemeniä, näyttää paremmalta, moi!

Menin taas vähän paniikkiin. Sitten menin kalakauppaan. Nyt minua tuijottaa pöydällä kahden kilon lohenpala, josta yritän loihtia viisi erilaista joulukalaa.

Viisi. VIISI. Riittääkö kaksi kiloa kalaa?

Toivottavasti Don Sihdolla on puhelin päällä.

Chevroletista fillariin ja fillarista Fiatiin

img_5501Muutama vuosi sitten roomalaiselta kirpputorilta löytämämme polkupyörät ovat viime viikkoina olleet ahkerassa käytössä.

Lopulta oli kuitenkin pakko vuokrata Fiat, koska sovimme maanantaiksi talonäytön Abruzzoon. Reippaat 400 kilometriä vaihteettomalla fillarilla vuoristossa saattaisi olla hieman liikaa. Siis yhden päivän aikana.

– Tiedätkö, mitä Fiat tarkoittaa, tekstasi sisilialainen kaverimme Fabrizio Montalbano (ei sukua Salvolle), kun avauduin tilanteestamme.

– Dimmi, kerro, vastasin.

– Fix It Again Tony.

Chevy on siis neljättä viikkoa pajalla Toscanassa. Yhdysvalloista tilattujen osien piti saapua korjaamon sedälle joulukuun 6. päivään mennessä, mutta joulukuun viidentenä paketit jämähtivät Milanoon. Luulin, että osat olisivat tullin hallussa ja metsästin sopivan sähköpostiosoitteen. Kirjoitin ystävällisen viestin, jossa tiedustelin, koska Arvoisa Italian Tulli ajattelisi pakettiemme etenevän hyllystä sedälle. Sain vastauksen heti seuraavana päivänä:

Kiitos viestistänne. Vastaamme kysymykseenne viidentoista arkipäivän kuluessa.

Lopulta kahdeksantena (!) päivänä Arvoisalta Tullilta saapui viesti, jossa kerrottiin, että pakettimme löytyisivätkin postista. Tulli moitti postin huonoa asiakaspalvelua ja harmitteli, että ihmiset usein syyttävät Arvoisaa Tullia. Viestin lopussa oli liuta postin asiakaspalvelunumeroita. Arvoisa Tulli ehdotti, että yrittäisimme soittaa niihin. Mitään takuita onnistumisesta tosin ei olisi.

Tarvitseeko sanoa mitään…

– Nyt selvisi, miksi kukaan ei vastannut, tuuletti Alessio seuraavana päivänä:

– Postille pääsee läpi vain lankapuhelimista.

Tarvitseeko sanoa mitään…

Aamulla saimme sähköpostissa kaksi lomaketta, jotka pitäisi vain täyttää ja palauttaa postiin. Sen jälkeen pakettimme olisivat perillä neljässä päivässä.

– Olisikohan tämä nyt vihdoinkin tässä, kysyin Mikolta, kun iltapäivän päätteeksi painoin lähetä-nappia.

– Periaatteessa meillä on mahdollisuus saada Chevy pajalta jouluksi, laski Mikko.

– Toivottavasti kelit pysyy kohtuullisina. Voidaan istua pihassa katsomassa, kun lehmät lentää.

Juuri ennen nukahtamista havahduin siihen, että Alessiolta kilahti viesti:

Ettehän vaan lähettäneet niitä lomakkeita postissa?!?!

(Lapset huomio! Teille on lähetetty joulupaketteja, mutta saattaa hyvinkin olla, että ne pääsevät perille vasta ensi vuonna…)